Venäläiset sotilaat näkivät Nooan Arkin
Jacob Radtke, 18-vuotias saksalais-venäläinen sotilas, näki Nooan Arkin kahdesti. Venäjän armeija lähetti hänet osana komppaniaa valloittamaan Turkkia vuonna 1916. Radtke kertoi nähneensä arkin, kun he menivät junalla pommittamaan turkkilaista linnoitusta vuoren eteläpuolella ja uudelleen palatessaan takaisin. Hän sanoi, että Arkki näytti hänestä isolta punaiselta navetalta. Radtke kertoi, että sotilaat kulkivat solan läpi tilapäistä junarataa pitkin. Molemmilla kerroilla, tämä mies sanoi, he näkivät Nooan Arkin selvästi kuin suurena veneenä. Radtke sanoi, että junan reitti kulki suuren ja pienen Araratin välisen solan kautta.
Venäjän ilmavoimien lentäjät näkivät Nooan Arkin
Valkoisen Venäjän Kaukasuksen Armeijan komentaja joka vastasi alueesta vuosina 1914-1917, oli kenraali E.W. Maslowsky. Hän lähetti kirjeen Arkeologisen Tutkimussäätiön Alva Appelille 1960-luvulla. Kirjeessä hän totesi seuraavaa: ”Muistan, että Venäjän ilmavoimat olivat tiedustelulennoilla noin vuosien 1915-1916 aikana havainneet Ararat-vuoren kallioisten korkeuksien yläpuolella epätavallisia muotoja, joita olisi voitu pitää hyvin vanhojen rakenteiden jäänteinä. Noin vuonna 1916 arkeologinen retkikunta kiipesi Araratiin herra Pastounowin johdolla ja löysi jotakin, joka muistutti kovettuneita puujäänteitä."
Artikkeli Nooan Arkista New Eden-lehdessä
Noin vuonna 1939 New Eden Magazine -lehdessä kerrottiin, että venäläinen lentäjä Vladimir Roskovitsky näki Nooan Arkin vuonna 1916 lentäessään lentokoneella Araratin ympäri. Tsaari lähetti vuonna 1917 joukon miehiä, jotka löysivät ja valokuvasivat arkin. Artikkelin kirjoittaja, Floyd Millard Gurley sai perustarinan venäläiseltä maahanmuuttajaleskeltä, joka asui vuokralaisena yhdessä hänen asunnoistaan. Tässä jäljempänä oleva teksti on kopio lehden artikkelista.
Seuraava kertomus venäläiseltä herra Roskovitskylta puhuu puolestaan. Hän myy nyt Raamattuja ja on Amerikan kansalainen joka on katkaissut kaikki siteet jumalattomaan bolshevismiin, jota hän niin niukasti henkensä säästäen pakeni löydettyään Nooan Arkin. Hän antaa tälle löydökselle kunnian siitä, että se avasi hänen silmänsä Raamatun totuudelle. Annamme hänen puheensa eteenpäin luottaen siihen, että myös sinä huomaat sen kiinnostavaksi ja arvokkaaksi.
|
Tämä tarina todella alkoi juuri ennen Venäjän vallankumousta. Ryhmä meitä venäläisiä lentäjiä sijoitettiin väliaikaiseen etuvartioon noin 40 kilometriä luoteeseen Ararat-vuoresta. Päivä oli kuiva ja kauhean kuuma niin kuin elokuun päivät niin usein ovat tässä puolittaisessa autiomaassa. Jopa liskot olivat painautuneet kivien ja oksien varjoisten sivujen alle, suu auki ja kieli ulos pilkottaen ikään kuin jokainen huohottava hengitys olisi viimeinen. Vain satunnaisesti pieni ilmavirta rapisutti kuivunutta kasvillisuutta saaden aikaan tukahduttavan pölypilven.
Ylhäällä vuorella saatoimme nähdä ukkoskuuroja ja aivan ylhäällä Ararat-vuoren valkoisen laen, joka on luminen ympäri vuoden sen suuren korkeuden vuoksi. Kuinka kaipasimmekaan lunta! Sitten tapahtui ihme. Kapteeni käveli sisään ja ilmoitti, että koneessa numero seitsemän oli uusi ahdin asennettuna ja että se oli valmis suuren korkeuden testeihin ja käski minun ja kaverini tehdä testin. Vihdoinkin pääsimme pakoon helteeltä! Sanomattakin on selvää, että emme menettäneet aikaa laskuvarjojen pukemiseen, happipullojen kiinnittämiseen ja kaikkiin muihin puoleen tusinaan pieneen asiaan, jotka on tehtävä ennen lentoa. Sitten kiipeäminen ohjaamoon ja turvavöiden kiinnittäminen. Mekaanikko käänsi potkuria ja huusi "kontakti" ja nopeammin kuin kuvitella saattaa olimme ilmassa. Ei kannattanut hukata aikaa moottorin lämmittämiseen koska aurinko oli sen jo lämmittänyt tulikuumaksi. Kiersimme kenttää useita kertoja, kunnes saavutimme 4200 metrin korkeuden ja lopetimme kiipeämisen muutamaksi minuutiksi tottuaksemme korkeuteen. Katsoin oikealle tuohon kauniiseen lumihuippuun, nyt vain hieman meidän yläpuolellamme, ja jostain syystä, jota en osaa selittää, käännyin ja suuntasin koneen suoraan sitä kohti. Ystäväni katsoi ympärilleen ja sitten minua kysyvästi, mutta meteli oli liian suuri, jotta hän olisi voinut kysyä mitään. Loppujen lopuksi 40 kilometriä ei merkitse paljoa kun nopeus on 160 kilometriä tunnissa.
Kun katsoin alas vuoren alaosaa ympäröiviin suuriin kiviseinämiin, muistin kuulleni, ettei sitä ollut koskaan kiivetty sitten seitsemänsataa vuotta ennen Kristusta, jolloin joidenkin pyhiinvaeltajien kerrottiin menneen sinne kaapimaan tervaa vanhasta laivanhylystä. Tervasta oli tarkoitus tehdä onnenkoruja kaulassa pidettäväksi, jotta sato ei tuhoutuisi liiallisen sateen takia. Legenda kertoi, että kerran salaman iskettyä aivan pyhiinvaeltajien lähelle he pakenivat kiireesti eivätkä koskaan palanneet. Muinaismuistoja! Kuka on koskaan kuullut laivanhylystä vuoren huipulla? Pari ympyrää lumihuippuisen huipun ympäri ja sitten pitkä, nopea liuku alas eteläpuolella ja sitten yhtäkkiä kohtasimme täydellisen pienen järven, kuin helmen, sininen kuin smaragdi, mutta silti jäässä varjoiselta puolelta. Kiersimme ympäri ja palasimme katsomaan sitä uudelleen.
|
Yhtäkkiä kumppanini pyörähti ympäri ja huusi jotain ja osoitti innoissaan alas järven toista päätä. Katsoin ja melkein pyörryin! Sukellusvene! Ei, se ei ollut, koska siinä oli lyhyet mastot, sen yläosa oli pyöreä ja sen koko pituudella oli noin puolitoista metriä korkea kulkusilta. Mikä outo vene, rakennettu ikään kuin suunnittelija olisi odottanut aaltojen vyöryvän sen yli suurimman osan aikaa ja suunnitellut sen kellumaan meressä kuin tukki. Ja nuo mastot kantamaan tarpeeksi purjetta että arkki pysyisi aaltoja päin. (Vuosia myöhemmin Suurten Järvien alueella näin kuuluisat "valasselkäiset" malmiproomut, joilla oli samanlainen pyöristetty kansi.)
Lensimme alas niin lähelle kuin turvallisuus salli ja teimme useita kierroksia sen ympäri. Kun pääsimme lähelle sitä, yllätyimme sen valtavasta koosta, sillä se oli korttelin pituinen ja kooltaan hyvinkin verrattavissa nykyaikaisiin taistelulaivoihin. Se oli sijoittunut järven rantaan niin, että noin neljäsosa takaosasta oli edelleen vedessä, ja sen äärimmäinen takaosa oli kolme neljäsosaa veden alla. Se oli osittain purettu toiselta puolelta lähellä etuosaa, ja toisella puolella oli suuri ovi, leveys ja korkeus lähes kolme metriä, mutta ovi oli poissa. Tämä tuntui melko suhteettomalta, sillä vielä nykyäänkin laivoissa on harvoin ovea joka olisi edes puoliksi yhtä iso.
Nähtyämme ilmasta kaiken, mitä pystyimme, rikoimme kaikki nopeusennätykset palatessamme takaisin lentokentälle. Kun kerroimme löydöstämme, nauru oli kovaa ja pitkää. Jotkut syyttivät meidän olevan humalassa liiallisesta hapesta. Monenlaisia huomautuksia saimme kuulla, liian lukuisia tässä kerrottavaksi. Kapteeni oli kuitenkin totinen. Hän esitti useita kysymyksiä ja lopetti sanomalla: "Vie minut sinne, haluan katsoa sitä." Teimme matkan ilman välikohtauksia ja palasimme lentokentälle. "Mitä sinä pidät siitä?" kysyin, kun nousimme ulos koneesta. "Hämmästyttävää", hän vastasi. "Tiedätkö mikä laiva se on?" "Ei tietenkään, herra." "Oletko koskaan kuullut Nooan Arkista?" "Kyllä herra. Mutta en tiedä, mitä Nooan Arkin legendalla on tekemistä sen kanssa, että löydämme tämän oudon esineen runsaan neljän kilometrin korkeudesta vuoren huipulta." "Tämä outo vene", selitti kapteeni, "on Nooan Arkki. Se on istunut siellä lähes viisituhatta vuotta. Ollen jäässä yhdeksän tai kymmenen kuukautta vuodessa se ei voinut lahota. Se on ollut ikään kuin kylmävarastossa koko tämän ajan. Olet tehnyt aikakauden upeimman löydön."
NOOAN ARKIN MITAT
ARKKIA KATSOMASSA
|